Pakko tulla kirjoittamaan koska pääni tulvii ajatuksia ja olisi tarve puhua tästä suunnilleen koko ajan, mutta en voi tietenkään rasittaa läheisiä tällä asialla. He eivät edes ole "osallisia" niin sanotusti koko asiassa... koska he eivät tunteneet ystävääni.

Rakas ystäväni on nyt siis saattohoidossa. Elinaikaa on päivä, kaksi. Tänään kävin katsomassa häntä sitten varmaan viimeisen kerran... Olen käynyt siellä nyt joka päivä ja viimeksi sunnuntaina hän jotenkin heikosti reagoi läsnäolooni.

Olen vihainen itselleni kun en mennyt aiemmin häntä katsomaan, ennen kuin viime perjantaina. Olin osittain kieltäymyksessä että eihän se nyt niin huonona ole ja osittain ylikohtelias odottaen vain hänen vastaustaan, onko hyvä aika tulla vierailemaan. Ja sitä ennen taas olin ollut n. viikon flunssassa enkä päässyt hänen luokseen siksi, koska hänelle flunssa olisi ollut vaarallinen. Joten kun pitkästä aikaa näin hänet viimein, hän oli järkytyksekseni mennyt saattohoitokuntoon. Edellisen kerran kun näin hänet, hän nauroi, käveli, istui kanssani pöydässä, katsoimme yhteistä suosikkisarjaa... ja sitten niin väsynyt ettei silmiään auki enää saanut.

Koko syksyn ja osan kesää hän on ollut osastohoidossa. Kun syöpä löytyi, se oli jo 4.tasolla, levinnyt joka paikkaan. Kemoterapiasta ei enää ollut apua, oli liian myöhäistä. Suututtaa se, että nuorta ihmistä ei oteta todesta ennen kuin on tosi kyseessä. Ystäväni oli joka toinen viikko tutkittavana sairaalassa ja oli jopa leikkauksessa vasta ollut ja SILTI SYÖPÄ LÖYTYI VASTA KUN OLI STAGELLA 4. Miten se on edes mahdollista? Selvästi oli pitkään joku vialla kun ei ruoansulatuskanava toiminut, siellä oli joku tukos. Ja ne jatkuvat kivut..! Minulla itselläni myös on ollut  väärä diagnoosi vuosia ennen kuin sain endometrioosidiagnoosin.

Tutkimuksia saa tosiaan vaatimalla vaatia ja saaneeko niitä sittenkään. Nuorista ihmisistä taidetaan ajatella "kunhan valittavat" tai "eivät kestä minkäänlaista kipua" tms. Ei Suomenkaan terveydenhuolto mikään täydellinen ole ei...

Vihainen on kyllä helpompaa olla kuin surullinen. On helppo parjata sairaalaa ja lakipykäliä jonka mukaan hoitohenkilökunta toimii. Mutta menetyksen hyväksyminen ja suru ovat järkyttävän raskaita.

Minulla ei ole montaa läheistä ystävää ja K on yksi heistä, sielunsisko suorastaan. Me emme tunteneet vuosikausia mutta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet lähes aina. Kun tutustuimme meillä synkkasi heti, olemme monessa asiassa todella samanlaisia. Tuntui että hän ymmärsi minua aina ja minä häntä.

Olen tehnyt surutyötä jo jonkun aikaa... mutta kyllä tämä kauhealta tuntuu. Vasta nyt käsitän joka tasolla että hän lähtee. Ja minulle jää kova ikävä.

Uusi tilanne

Uusi suru on tullut elämääni. Yksi harvoista läheisistä ystävistäni on vakavasti sairas. Olen tiennyt sen jo useampia viikkoja mutta vasta nyt alan sisäistää koko asiaa. Se on pakko kohdata nyt, koska sairaus johtaa kuolemaan. Ei loputtomiin voi elää kieltäymyksessä.

Tämä tuntuu semmoiselta koululta jossa minun on opittava ajattelemaan muita. Olen ongelmissani kieriskellyt ja ollut sen takia todella itsekeskeinen, nähnyt tuskin mitä ympärilläni tapahtuu. Ystävän vakava sairaus laittaa ajattelemaan vähän eri perspektiivistä omia ongelmia. Ne tuntuvat juuri nyt todella mitättömiltä.

Vielä en suostu uskomaan että rakkaan ystäväni syöpä ei olisi hoidettavissa. En menetä toivoa niin kauan kuin on elämää! Ja uskon rukouksia kuulevaan Jumalaan joka on kaikkivaltias. Hänelle ei ole mikään mahdotonta.

En ole tähän ikään asti kovin läheisesti ollut kuoleman tai hengenvaarallisten sairauksien kanssa tekemisissä. Siksikin tämä asia tuntuu nyt niin suurelta ja TYHJÄLTÄ. Sitä on jotenkin vaikea selittää... Mutta kuolema on niin loputon että sitä ajatellessa tuntuu seinä tulevan vastaan.

Mutta joo, niin kauan kuin on elämää en menetä toivoa!

Vanhempiaan ei voi valita mutta.

Mä olen jotenkin tosi katkera vanhemmilleni siitä, että he eivät osaa ollenkaan lohduttaa minua tämän erotuskan keskellä. Olen ollut sairaalassakin ja koko ajan on siinä ja siinä, ettei taas napsahda, mutta vanhemmat vaan kettuilee ja vaatii kaikenlaista. Yritän nyt vaan "päästä eroon" niistä, vältellä parhaani mukaan... En kestä niitä tässä elämäntilanteessa enää ollenkaan eikä nekään sitten vissiin mua. Olen niille iso pettymys mutta tunne on molemminpuolinen!

Toisaalta ne eivät tajua että olen vittu aikuinen, 30 ja risat, ja arvostelevat ja neuvovat kaikessa, mutta toisaalta tarvitsisin lohdutusta surun keskellä enkä sitä saa. Ristiriitaista. Parempi siis vähäksi aikaa katkaista välit niihin.

Lopullisesti seonnut

Mä oon ihan sairas päästäni nykyään. Tuo vaikea avioliitto oli viimeinen niitti mun mielenterveydelle, joka aina oli ollut vähän kiikun kaakun. Miten paljon pahaa yksi ihminen joutuukaan elämässään kestämään? Aika hemmetin paljon.

Ensimmäinen tosi paha tapahtuma mun elämässä oli kun lapsuuden kotitalo paloi poroksi 17 vuotta sitten, olin silloin yläasteella... Ylihuomenna on sen vuosipäivä. Siitä kaikki alkoi, se oli todennäköisesti se, mikä laukaisi kaksisuuntaisen mielialahäiriön johon mulla oli geneettinen alttius. Pääsin hoitoihin vasta kun olin aikuinen eli vasta kun pystyin itse päättämään asioistani, koska vanhempani eivät älynneet ja/tai viitsineet hakea mulle apua. En voi olla miettimättä voisinko tänä päivänä paremmin jos olisin saanut psykiatrista hoitoa tulipalon jälkeen. Mutta sitä on turha jossitella... Kävi miten kävi. En saanut hoitoa. Eivätkä veljenikään saaneet :(

Miten sivistymätöntä, junttia väkeä aiemmat sukupolvet ovat olleetkaan erityisesti psykiatrisen hoidon suhteen! Ei ihme että pahoinvointi ja mielenterveysongelmat vaan lisääntyvät, kun lähes kaikilla on ollut paska lapsuus. Kyllä niillä meidän vanhemmillakin oli, mutta meidän sukupolvi ja myöhemmät voivat katkaista sen kierteen. Koska nykyään tietämys on lisääntynyt eikä mielenterveysasiat ole enää tabuja, niihin Luojan kiitos voidaan paremmin vaikuttaa. Ei ollut koulukiusaamiskampanjoita mediassakaan minun lapsuudessani (mua kiusattiin päivittäin koulussa kolmannesta luokasta vitoseen, sitten se vähän väheni mutta jatkui peruskoulun loppuun). Jos olisi ollut, tiedän että olisin hieman saanut voimaa niistä kampanjoista. Ne hoitavat minua nytkin. Se muutaman vuoden takainen #kutsumua-kampanja oli jotenkin tosi ihana esimerkiksi <3

Mut joo. Nykyään saan paniikkikohtauksia lähes päivittäin. Ihme paranoidisia ajatuksia tulvii mun päähän kaikista mun läheisistä, kauhea viha täyttää mua ja kun se viimein menee ohi iskee mieletön suru. Tekee mieli rikkoa, hajottaa, satuttaa ihmisiä jopa! (Onneksi ei niin paljon että olisin tehnyt asialle jotain.) Mikä ihme tämä aggressio on?

Kun on tuntenut liian paljon surua, alkaa kovettua. Koska viha antaa voimaa, viha on naamio ja kilpi. Ymmärrän yhä paremmin vihaisia feministejä. Ymmärrän nistejä. Rikollisia. Niitä koulukiusaajiakin. Kaikki he vihansa alla tuntevat kipua ja pelkoa.

Kelaperhana vituttaa mua suunnattomasti myös; sain päätöksen vihoviimein asumistuesta viime viikolla mutta siitäkin on jo useampi arkipäivä eikä tukia ole tullut. Mistä kiikastaa? Olisi ihan kiva syödä muutakin kuin leipää. Ehkä tämä vitutus on vaan sitä kun on rahantuska :D

Pienet ja isot elämän ilot

Jos mä en pysy liikkeessä ja touhota iskee kauhea toivottomuus, ja jos mä taas touhotan, ahdistun ja väsyn siitä. Aloin kirjoittamaan nytkin tänne blogiin koska on pakko tehdä jotain. Onneksi tänään näen yhtä pitkäaikaisinta ystävääni... Tärkeiden ihmisten näkeminen auttaa aina! Kunhan niitä ei ole liian monta samaan aikaan samassa huoneessa, nimimerkillä Introvertti :D

Tästä asunnosta olen niin mielettömän kiitollinen. Tämä on juuri hyvä mulle - ja Tuutikille! Valoisa, avara, siisti, malliltaan kodikas, hiljainen naapurusto... Viimeisestä se isoin plussa :D Mulle on aina ollut tärkeintä että on rauhaa ja hiljaisuutta.

Uudessa asunnossa sisustuskärpänen puree monesti niitäkin, jotka eivät muuten sisustusta juuri harrasta. On ollut terapeuttista laitella asuntoa oman näköiseksi!

Nyt on lasitettu parveke, mikä on etenkin Tuutikin kannalta ihana juttu. Tässä neiti katselee hämmästyneenä kynnykseltä: "Todellako? Pääsenkö ulos?" Sydäntä ihan lämmittää nähdä miten paljon Tuutikki viihtyy täällä! <3

 Lähisukulainen piristi mua ihanilla kukkasilla lauantaina... 

Tuutikille hän oli virkannut pesän! Neitihän heti otti sen omakseen <3

Lunta!!! Jep, pohjoisessa ollaan taas... Leikkisä Tuutikki 2v ihan villiintyi hiutaleista.

 Ehdin nähdä jo paria läheistä ystävää viime viikolla, yllä oleva kello tuliainen Filippiineiltä...^

... nämä korut taas ovat Israelin tuliaisia vanhemmilta :) Kauniit asiat...

... ja sokeri, mikäs niitä nopeampaa lääkettä sydänsuruihin :D

No ei. En kieriskele sydänsuruissa enää *koputtaa puuta* Päivä päivältä käy selvemmäksi että tein aivan oikean ratkaisun. Olen saanut rauhan. Tuntuu todella hyvältä olla vapaa! Näin juuri kuuluukin olla.

Takaisin lähtöruudussa

Jahas, tämmönen nimi tällä blogilla, en edes muistanut enää! Muistan kyllä nyt että muutin sen :D

Nyt tuli sellainen olo että täytyy kirjoittaa. Olen purkanut ajatuksia paljon eri keinoin viime viikkoina... puhunut ja puhunut ystäville, sukulaisille ja eri viranomaisille (lekurit, hoitajat, sossutantat), somettanut yliaktiivisesti, "taiteillut"... Olen tehnyt kaikkeni purkaakseni sitä valtavaa painetta mikä pään sisällä on, yrittänyt parhaani mukaan olla kuormittamatta liikaa yhtä ihmistä kerrallaan ja siksi lörpötellyt vähän sinne sun tänne. Puhuminen ja avoimuus ovat mun aseita, lähinnä niiden avulla olen räpiköinyt tänne asti.

Vaikein vaihe on varmaan nyt ohi..? Viimeinkin! Muutin siis kauas miehestäni, takaisin kotikonnuille. Tuntuu jo nyt että olisin Kotona, olo on vapaampi ja helpottunut, ajattelen joka päivä miestä yhä vähemmän. Ehkä tässä tosiaan piti käydä niin, että unohdamme toisemme. Että tiemme erkanevat. Paljon olen miettinyt tähän asti että ehkä me vielä voimme eheydyttyämme palata yhteen mutta aika näyttää miten käy.

Joskus eroaminen tapahtuu vähitellen... Mä kuulun niihin ihmisiin joiden on todella vaikea erota, jättää, unohtaa, edetä. Eroaminen on aina vaikeaa eikä siitä pääse yli noin vaan; luulisi että tämä on itsestäänselvyys kaikille mutta ei tunnu olevan!

Moni miespuolinen tuttuni on ihmetellyt, miten voin rakastaa miestäni edelleen ja miksi en ole jo unohtanut häntä. Ööh? Rakastin miestäni mielettömästi ja eihän oikea rakkaus sormia napsauttamalla häviä. Rakkaus ei häviä koskaan. Sen muisto haalenee jos on tarkoitus niin kuin tällaisissa väkivaltaisissa suhteissa. Vuosi sitten olin onneni kukkuloilla, onnellisempi kuin ikinä aikaisemmin elämässäni! Sitten kaikki pilvilinnat kaatuivat rytinällä... Ei semmoisesta voi olettaa toipuvan hetkessä. Pitänee siis olla puhumatta enää sydänsuruistaan miehille, ne eivät vaan yksinkertaisesti ymmärrä. Niillä ei ole tarpeeksi empatiakykyä ymmärtämiseen ja herkkyyttä ollakseen sanomatta tökerösti. Nuolen vielä haavoja, ne tihkuvat edelleen ja sitten tulee joku juntti joka täräyttää "vieläkö sinä sen perään haikailet".

Vaikka avioliittomme oli suurimmaksi osaksi toimimaton ja riitelimme loppuaikoina lähes koko ajan, oli siinä paljon hyvääkin. Enkä minäkään ole viaton pulmunen koko tässä sotkussa, olen minäkin osani loan heittelystä hoitanut. Tosin aika kauan minua piti provosoida ennen kuin viha minusta tuli esiin. Viha, jota en edes tiennyt kantavani sisälläni. Olen ollut aina melko tempperamenttinen ja helposti kiukustuva (sukuvika!) mutten koskaan todella vihainen kellekään, riidellyt vain isäni kanssa, muuten aina ollut sopuisa. Viha oli patoutunut lapsesta asti Kiltin Tytön sisimpään, ja sitten raivostuttavan provosoiva ja lapsellinen aviomieheni kaivoi sen minusta esiin. Lopputuloksena oli paljon räjähdyksiä ja paljon uusia haavoja, varmasti molemmille. Mieheni tosin lähinnä aina nauroi jos haukuin häntä tms. Minä taas olin aivan hänen armoillaan...

Olen itkenyt avioliiton alusta kaatuneita unelmiani niin rankasti että enää ei ole jäljellä oikeastaan yhtään kyyneltä... Olen aivan tyhjä. Se sana kuvailee parhaiten tällä hetkellä olotilaani. Muuton jälkeen olin monta päivää aika shokissa, univelka ja stressi sai mut ihan sekavaksi mutta nyt on pari kolme päivää ollut tasaista, kaikki alkaa normalisoitua... ja olo on heti tyhjä. Ehkä se myrsky on nyt ohi. Ehkä tosiaan.

Minun (meidän?) onni oli, että liitto oli sen verran lyhyt että se tuntuu melkein jo nyt pelkältä painajaisunelta. Emme ehtineet rakentaa yhteistä kaveripiiriä tai mitään (J ei edes halunnut sitä, tai ainakaan ei halunnut olla osa minun sukuani mikä myös oli surullista ja niin väärin). Voimme molemmat jatkaa siitä missä olimme ennen tapaamistamme. Voimme unohtaa toisemme vaikka kokonaan, välissä on monta sataa kilometriä. Ehkä niin tulee käymään, en tiedä yhtään! Pitää vaan antaa tämä asia kokonaan Jumalaan käsiin.

Material Girl

Surullista mutta totta on, että mun elämän ainoa valopilkku on just nyt SHOPPAILU. Ja Opamoxit. Ilman Opaa oisin jo jossain suljetulla... Kaikki on menetetty, oon yksinäinen (koska ystäviä on vähän ja ne vähäiset on kiireisiä tai kyvyttömiä auttamaan/olemaan mun kanssa), sairastan... Mitä jäljelle jää.

Sain Kelalta "ylimääräistä" koska niiltä kesti 4kk tehdä mulle eläkepäätöstä ja elin siis 4kk paljon pienemmällä tuella eli toimeentulotuella. Että onpahan raha edes ollut tuomassa helpotusta tähän paskaan elämänvaiheeseen nyt. Olen shoppaillut kaikkea mitä ikinä mielin ja syönyt vain sitä mitä haluan. Syönyt ulkona tai tilannut ruokaa kotiin. Koska en edes jaksa kokata. Sekin on ahdistavaa.

Materia EI tuo onnea ja toivon että elämään ilmaantuu pian muitakin onnen ja ilon aiheita. Ehkä aikanaan... Nyt on kyllä toivoton olo.

Hetkittäiset pienet huomionosoitukset kiireisiltä, kaukaisilta kavereilta ovat piristäneet myös. Yksi ihana lähetti mulle Etelä-Suomesta söpön kortin!

Olen yrittänyt nauttia mahdollisimman paljon tästä kaupungista. En ole enää täällä kauaa... Haluan kuvata sitä sydämeni kyllyydestä siihen asti kunnes muutan.

Mulla on uusi nimi blogilla :D Eikö oo kauhean kekseliäs? xDDD